Tunteiden hiottu ESTEtiikka

On ironista ja epähyväksyttävää iloita nähdessään jonkun itkevän. Suppuun rutistettujen silmäkulmien takana hymyillä aidosti, vaikka kasvoille ripustettu surunaamari muuta kertoisikin. Ei siksi, että olisi sadistisen hauskaa nauraa toisten kärsimykselle - vaan siitä syystä, että itku viestii kaikesta muusta kuin tunnekuolleisuudesta. Toimii herätyskellona tai kolautuksena päähän, saa apatian neutraalinharmaan rään tursuamaan korvista pois.

Vaan ei herää, ei kolahda. Enkä puhu enää päihteistä. Julkikuvassa ei juuri kaikkiin kohdistuvaa kollektiivista vihaa suurempia tunteiden näyttämöitä tule vastaan. Omiin raameihimme tekaistussa luonnonvalinnassa negatiiviset tunteet koetaan esteinä: niiden esiintuominen vaikuttaisi olevan kardinaalisesti väärin ja kiellettyä, asettavan heikompaan asemaan. Sitä ei ainakaan haluta.

 

Tunteiden piilottelu versoaa kulttuuriin ja byrokratiaan kietoutuneena. Meillä miehet eivät itke, eivätkä liiemmin naisetkaan. Välillä lapsienkaan ei pitäisi. Valehdeltaisko, että kaikki on hyvin?

Sen juuret kuroutuvat syvälle maaperäämme. Koulujärjestelmä koulii sanan mukaisesti kestämään - opettaa sietämään jokapäiväistä pahanolontunnetta, jottei vastentahtoisuus kävisi esteeksi käytännöstä etäiselle suorittamiselle - tai vaan turhaan ajanpanttina kyhjöttämiselle myöhemmin työelämässä. Edellinen on sanana varsin osuva: modernille aikakaudelle ominainen trendi suosittaa, että työn tekemiseen käytetään suurin osa ajasta – suurin osa yksilön elämästä sitä vankasti halliten. Töissä ollaan alusta asti, aikaistuvasta työelämän aloittamisesta loppuun asti viivästetylle eläkkeelle jäämiseen. Janaa venytetään kumpaankin suuntaan.

Eikä työstä silti kukaan pidä, mutta onhan se välttämätöntä! Niin kuulkaas se yhteiskunta toimii. Haluttuja ja vaadittujakin tunteita - intoa ja iloa, tavoitellaan välineellisin keinoin, johon työtä eli rahaa tarvitaan.

Jos negatiivisena koettuja tunteitaan haluaa jollain tavoin ilmentää, ne olisi oikeastaan suotava kanavoida ulos jonkun spesifisen lässynlässyn kautta. Ylipäätään jonnekin muualle – on avainsana. Kuinka monesti samat kliseiset fraasit toistuvatkaan: "puran paineita kuntonyrkkeilytunneilla" tai vaikkapa "Kaljaa — paikassa Aleksis K.". Stressipallo löytyy lähes jokaisesta keskiluokkaisesta taloudesta. Aineettoman itsensä sivuun sysääminen tarjoaa vastinetta talouskulttuurimme vaatimuksille: tehokkuudelle ja nopeudelle.

Erinäisen romppeen ja tavaran hankkimiseen perustuvan tunteiden prosessoinnin kannatusta tukee myös lisäksi puhdas etiikantajuttomuus, tai vain tiedostaen välittämätön moraalinpuutteinen "kun minä niin muutkin" -ajattelu, joka näyttäytyy kiihkeänä vastentahtona kaikenlaisen valituksen sietämiseen. Ulkopuolen pahoinvointi muistuttaa omasta katkerasta sisäisestään, jota ei aikoinaan rohjennut tai saanut tuoda julki. Eivätkä siksi muutkaan saa. Kyseinen passiivis-ideologinen kulttuuriliike nauttii suosiotaan erityisesti suomalaisten keskuudessa, vaikka internetin keskustelupalstoilla lanseerattu Suomi-ulina onkin nykyhetken suurin kansallisuudentunnetta nostattava ilmiö. Siihen verraten jopa vuosien takainen peruslätkän MM-kulta jää hopeasijalle.

Suunnataanpa hetkeksi muualle. Maailmassa on vielä toistaiseksi paikkoja, jonne teknokulttuurin kourat eivät kainaloitaan myöten yllä - lukuisista kurotuksistaan huolimatta. Mennään kylään atsovärien ja leluautojen entropian ulottumattomiin.

Luonnonkulttuureissa itketään paljon. Pienemmätkin vastoinkäymiset saavat jalat tamppaamaan maata kiukusta, samoin kyyneleet herahtamaan poskille sukupuolesta riippumatta. Toisin kuin meillä. Vastaavasti myös ilon aiheeksi riittävät meistä naurettavan hetkauttamattomilta vaikuttavat asiat, jotka yleensä sivuutetaan olankohautuksilla, jos niinkin paljon jaksetaan.

Syynä isäntiemme ulosantiin ei ole se, etteikö tunteita osattaisi käsitellä tai hallita kunnolla. Vielä eräille ne tuovat sisällön elämään, erottavat elävän kuolleesta – tietoisen tiedostamattomasta. Luovat identiteetin, tai vähintäänkin pohjan sille. Teknologian vallan ulkopuolella ei ole kaatopaikkoja, jonne kertakulutetut tunteet haudattaisiin.

Isäntien ja emäntiemme maailma mahtuu heidän pieneen asuntoonsa, joka muistuttaa paljolti omaa ensimmäistä kämppäämme. Se on mieluinen ja asukkaitaan ilmentävä koppero, jossa viihtyy hyvin ilman telkkaria tai design-valaisintakin, pelkkä hehkulamppu eteisen katosta roikkuen. Joillekin se riittää – monet asuvat pienissä asuinnoissaan onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Yhä systemaattisemmin ja talousdiskursiivisemmin ajatteleva ihmisrobottimme on sen sijaan vaihtanut aina isompaan, kun on vaan ollut mahdollista tai ilmankin. Oman ensiasuntomme seinät ovat jo kauan sitten kaatuneet. IKEA:n hyllyjen marjoja poimiessa myös kiinnostus itsestään on kadonnut.

Sen on korvannut sensaatiohakuisen median ääripäitä korostava suitsutus. Ajatuksemme juoksevat nykyhetkeä edellä - tavoitellen hetkien synnyttämiä mielihaluja, joita ei saa ikinä kiinni. Uusia haluja vaan tursuaa nyrkkiin puristuvien sormien väleistä! Syömme, koska emme enää osaa sanoa, onko meillä edes nälkä. Olemme unohtaneet, miltä se tuntuu. Rakennamme suhteita uudelleen, tavoittaakseemme vain sen, minkä aiemmin jo saavutimme.

Muualla metsä kaatuu. Hankitaan taas uudempi ja hienompi asunto! Kannot riivitään maasta juurineen, vauvoja syntyy samalla tahdilla, kuin pelletit pulpahtelevat koneesta. Kaikki pitää käyttää hyödyksi. Emme osaa enää puhua ihmisten kieltä – talousmatematiikka termistöineen korvaa ilon- ja rakkaudenosoitukset.

Pörssikurssit suhahtelevat rakettien rinnalla taivaalle, vain tullakseen 1342,8 kilometrin tuntinopeudella alas. Siinä menee taas talo ja auto ja kesämökki. Jos satutaan syntymään intialaiseksi, vaimokin ulosotetaan. Kasvatetaan, investoidaan - lisää ja enemmän! Elämä kun on peli, joten älä sinä leikistä suutu.

Kun velkoja vihdoin kolkuttaa ovellemme, on uusin lukaalimmekin käynyt taas jo liian pieneksi: roikumme jo ikkunan ulkopuolella. Kuuroille huudettu totuushan on vaan se, ettei uutta taloa saa kohta enää mihinkään mahtumaan. Siksi aiomme laajennettaa maankamaran yläpuolelle, siitä tulee jotain niin upeaa ja hienoa. Me, jotka loimme jumalankin.

Suunta käy siis tähtiin. Ajan kysymyksenä seisoo vain se, kuinka prameina haluamme paisumukselta pelastavaan avaruuslaivaan astua. Mitä aiomme pakata mukaan? - Kiistaton faktatietohan osoittaa, ettei tunteille uudessa Nooan arkissa ainakaan ole tilaa. Niistä olisi päästävä kokonaan eroon, väittää tulevaisuuteen tähtäävä avaruusyhteisö jumalan ovimattoon jalat pyyhkien.

Kun syrjään sysätty paha olo viimein pukkaa merenpohjan metaaniventtiileistä ulos, lastataan koeputkijalostettu sieluton eliittimme avaruusalukseen kohti uusia siirtokuntia. Siinä vaiheessa he – pienten kopperoiden asukkaat – ehkä tekniikan heihin uuden hengen puhaltaneina Obi-Wan Kenobin hologrammeina jäävät maan pinnalle pönöttämään ja kysymään: miksi ei ollut tilaa? Avaruus on edelleen kuollut. Siellä ei ole yhäkään mitään.