Tunteiden hiottu ESTEtiikka

On ironista ja epähyväksyttävää iloita nähdessään jonkun itkevän. Suppuun rutistettujen silmäkulmien takana hymyillä aidosti, vaikka kasvoille ripustettu surunaamari muuta kertoisikin. Ei siksi, että olisi sadistisen hauskaa nauraa toisten kärsimykselle - vaan siitä syystä, että itku viestii kaikesta muusta kuin tunnekuolleisuudesta. Toimii herätyskellona tai kolautuksena päähän, saa apatian neutraalinharmaan rään tursuamaan korvista pois.

Vaan ei herää, ei kolahda. Enkä puhu enää päihteistä. Julkikuvassa ei juuri kaikkiin kohdistuvaa kollektiivista vihaa suurempia tunteiden näyttämöitä tule vastaan. Omiin raameihimme tekaistussa luonnonvalinnassa negatiiviset tunteet koetaan esteinä: niiden esiintuominen vaikuttaisi olevan kardinaalisesti väärin ja kiellettyä, asettavan heikompaan asemaan. Sitä ei ainakaan haluta.

 

Tunteiden piilottelu versoaa kulttuuriin ja byrokratiaan kietoutuneena. Meillä miehet eivät itke, eivätkä liiemmin naisetkaan. Välillä lapsienkaan ei pitäisi. Valehdeltaisko, että kaikki on hyvin?

Sen juuret kuroutuvat syvälle maaperäämme. Koulujärjestelmä koulii sanan mukaisesti kestämään - opettaa sietämään jokapäiväistä pahanolontunnetta, jottei vastentahtoisuus kävisi esteeksi käytännöstä etäiselle suorittamiselle - tai vaan turhaan ajanpanttina kyhjöttämiselle myöhemmin työelämässä. Edellinen on sanana varsin osuva: modernille aikakaudelle ominainen trendi suosittaa, että työn tekemiseen käytetään suurin osa ajasta – suurin osa yksilön elämästä sitä vankasti halliten. Töissä ollaan alusta asti, aikaistuvasta työelämän aloittamisesta loppuun asti viivästetylle eläkkeelle jäämiseen. Janaa venytetään kumpaankin suuntaan.

Eikä työstä silti kukaan pidä, mutta onhan se välttämätöntä! Niin kuulkaas se yhteiskunta toimii. Haluttuja ja vaadittujakin tunteita - intoa ja iloa, tavoitellaan välineellisin keinoin, johon työtä eli rahaa tarvitaan.

Jos negatiivisena koettuja tunteitaan haluaa jollain tavoin ilmentää, ne olisi oikeastaan suotava kanavoida ulos jonkun spesifisen lässynlässyn kautta. Ylipäätään jonnekin muualle – on avainsana. Kuinka monesti samat kliseiset fraasit toistuvatkaan: "puran paineita kuntonyrkkeilytunneilla" tai vaikkapa "Kaljaa — paikassa Aleksis K.". Stressipallo löytyy lähes jokaisesta keskiluokkaisesta taloudesta. Aineettoman itsensä sivuun sysääminen tarjoaa vastinetta talouskulttuurimme vaatimuksille: tehokkuudelle ja nopeudelle.

Erinäisen romppeen ja tavaran hankkimiseen perustuvan tunteiden prosessoinnin kannatusta tukee myös lisäksi puhdas etiikantajuttomuus, tai vain tiedostaen välittämätön moraalinpuutteinen "kun minä niin muutkin" -ajattelu, joka näyttäytyy kiihkeänä vastentahtona kaikenlaisen valituksen sietämiseen. Ulkopuolen pahoinvointi muistuttaa omasta katkerasta sisäisestään, jota ei aikoinaan rohjennut tai saanut tuoda julki. Eivätkä siksi muutkaan saa. Kyseinen passiivis-ideologinen kulttuuriliike nauttii suosiotaan erityisesti suomalaisten keskuudessa, vaikka internetin keskustelupalstoilla lanseerattu Suomi-ulina onkin nykyhetken suurin kansallisuudentunnetta nostattava ilmiö. Siihen verraten jopa vuosien takainen peruslätkän MM-kulta jää hopeasijalle.

Suunnataanpa hetkeksi muualle. Maailmassa on vielä toistaiseksi paikkoja, jonne teknokulttuurin kourat eivät kainaloitaan myöten yllä - lukuisista kurotuksistaan huolimatta. Mennään kylään atsovärien ja leluautojen entropian ulottumattomiin.

Luonnonkulttuureissa itketään paljon. Pienemmätkin vastoinkäymiset saavat jalat tamppaamaan maata kiukusta, samoin kyyneleet herahtamaan poskille sukupuolesta riippumatta. Toisin kuin meillä. Vastaavasti myös ilon aiheeksi riittävät meistä naurettavan hetkauttamattomilta vaikuttavat asiat, jotka yleensä sivuutetaan olankohautuksilla, jos niinkin paljon jaksetaan.

Syynä isäntiemme ulosantiin ei ole se, etteikö tunteita osattaisi käsitellä tai hallita kunnolla. Vielä eräille ne tuovat sisällön elämään, erottavat elävän kuolleesta – tietoisen tiedostamattomasta. Luovat identiteetin, tai vähintäänkin pohjan sille. Teknologian vallan ulkopuolella ei ole kaatopaikkoja, jonne kertakulutetut tunteet haudattaisiin.

Isäntien ja emäntiemme maailma mahtuu heidän pieneen asuntoonsa, joka muistuttaa paljolti omaa ensimmäistä kämppäämme. Se on mieluinen ja asukkaitaan ilmentävä koppero, jossa viihtyy hyvin ilman telkkaria tai design-valaisintakin, pelkkä hehkulamppu eteisen katosta roikkuen. Joillekin se riittää – monet asuvat pienissä asuinnoissaan onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

Yhä systemaattisemmin ja talousdiskursiivisemmin ajatteleva ihmisrobottimme on sen sijaan vaihtanut aina isompaan, kun on vaan ollut mahdollista tai ilmankin. Oman ensiasuntomme seinät ovat jo kauan sitten kaatuneet. IKEA:n hyllyjen marjoja poimiessa myös kiinnostus itsestään on kadonnut.

Sen on korvannut sensaatiohakuisen median ääripäitä korostava suitsutus. Ajatuksemme juoksevat nykyhetkeä edellä - tavoitellen hetkien synnyttämiä mielihaluja, joita ei saa ikinä kiinni. Uusia haluja vaan tursuaa nyrkkiin puristuvien sormien väleistä! Syömme, koska emme enää osaa sanoa, onko meillä edes nälkä. Olemme unohtaneet, miltä se tuntuu. Rakennamme suhteita uudelleen, tavoittaakseemme vain sen, minkä aiemmin jo saavutimme.

Muualla metsä kaatuu. Hankitaan taas uudempi ja hienompi asunto! Kannot riivitään maasta juurineen, vauvoja syntyy samalla tahdilla, kuin pelletit pulpahtelevat koneesta. Kaikki pitää käyttää hyödyksi. Emme osaa enää puhua ihmisten kieltä – talousmatematiikka termistöineen korvaa ilon- ja rakkaudenosoitukset.

Pörssikurssit suhahtelevat rakettien rinnalla taivaalle, vain tullakseen 1342,8 kilometrin tuntinopeudella alas. Siinä menee taas talo ja auto ja kesämökki. Jos satutaan syntymään intialaiseksi, vaimokin ulosotetaan. Kasvatetaan, investoidaan - lisää ja enemmän! Elämä kun on peli, joten älä sinä leikistä suutu.

Kun velkoja vihdoin kolkuttaa ovellemme, on uusin lukaalimmekin käynyt taas jo liian pieneksi: roikumme jo ikkunan ulkopuolella. Kuuroille huudettu totuushan on vaan se, ettei uutta taloa saa kohta enää mihinkään mahtumaan. Siksi aiomme laajennettaa maankamaran yläpuolelle, siitä tulee jotain niin upeaa ja hienoa. Me, jotka loimme jumalankin.

Suunta käy siis tähtiin. Ajan kysymyksenä seisoo vain se, kuinka prameina haluamme paisumukselta pelastavaan avaruuslaivaan astua. Mitä aiomme pakata mukaan? - Kiistaton faktatietohan osoittaa, ettei tunteille uudessa Nooan arkissa ainakaan ole tilaa. Niistä olisi päästävä kokonaan eroon, väittää tulevaisuuteen tähtäävä avaruusyhteisö jumalan ovimattoon jalat pyyhkien.

Kun syrjään sysätty paha olo viimein pukkaa merenpohjan metaaniventtiileistä ulos, lastataan koeputkijalostettu sieluton eliittimme avaruusalukseen kohti uusia siirtokuntia. Siinä vaiheessa he – pienten kopperoiden asukkaat – ehkä tekniikan heihin uuden hengen puhaltaneina Obi-Wan Kenobin hologrammeina jäävät maan pinnalle pönöttämään ja kysymään: miksi ei ollut tilaa? Avaruus on edelleen kuollut. Siellä ei ole yhäkään mitään.

Lokakuu 2011

Herätyskellon ääneen täytyy olla kätketty jotain fyysikan lakien yli kurottavaa - se on enemmän kuin tavallinen ääniaalto. Ei riitä, että piipitys jäisi vain pelkkään korvaan mellastamaan ja riehumaan, vaan se viiltää läpi koko kehon – joka aamu sattuu. Välillä onnistun matrixmaisesti hujahtamaan pois alta ääniluodin, ja säikkynä herään jo ennen kohtalonhetkeä. Ylösnousemisen pelkoon on kaiken lisäksi pahasti ehdollistunut: kellonäänen kuuleminen tekee olon tukalaksi niin nukkuessa kuin valveillakin, oli tilanne mikä pahansa. Joka päivä toistuva tuska saa minut lähes vakuuttumaan siitä, että elämän perusluonne olisikin viimekädessä negatiivinen ja julma.

Aamubussissa naamat ovat ankeita, oikeastaan kukaan ei hymyile. Vasta kuluneen syksyn aikana olen päässyt näkemään sen - ensimmäistä kertaa. Aiemmin yleinen apatiatila on peittynyt omani alle ja jäänyt minulta huomaamatta. Niin varmasti tämän aamun 132:n surkunaamoiltakin. Ainut yläväärään vääntynyt suu, jonka näen, valahtelee sekin alakanttiin, minkä arvioivalta pelonsekaiselta virnistykseltään ehtii. Suun omistaa vastentahtoisesti eläköitymätön mummo. Vaikka ilmassa leijailee väsynyt tuskaisuuden ilmapiiri, bussi on silti eräänlainen turvapaikka ortodoksisen vaihtoehdottoman elämäntien kulkijoille. Lämmin ja virikkeetön – ajasta pysähtynyt karsina lampaille, jotka eivät tykkää ruohosta.

Piritorilla on ihan herättävän aamubussin kylmä – kiroilen, kun vituttaa. Varpaat uivat soijamaitoa muistuttavan sukkamehun harmaannuttaneessa sadevedessä, kengät tuntuvat märiltä kuivinakin. Yleensä kun niissä on hole pohjassa aina syksyisin, josta vesi tunkee läpi. Survon solmuiset kuulokkeet korviini, ja muistelen lomaa, jota ei ole koskaan. Viikonloppua odotan vastaavalla hingulla kuin kapteeni-deeku Sörkän Alkon aukeamista. On niin toivoton olo, etten jaksa edes suunnitella tulevan työpäiväni aikataulua.

Sisälle päästyäni tekisi mieli repiä atopiakutisevat vaatteet pois. Haaveilen viattoman valkoisesta sängystä, johon uppoutua hukuttamaan aikaa. Nukkumisen sijasta suuntaan hakemaan konsentroitua kahvia: kofeiinitabletilla doussaan väsymykseni pois.

Tänään työnkuvaukseni käsittää kronologisessa järjestyksessä astioiden tiskausta ja työpuheluiden soittelua, kirjoitellakin pitäisi jossain välissä. Sivussa selaan työvoimatoimiston sivuja paremman työpaikan toivossa, vaikka turhaan etsiminen saakin minut aina pettymään. Motivaation oksentaa ulos, kun kerta toisensa jälkeen päätyy ”voicemarketting”-kusetuslafkojen ällöttävän aniliininpunaisille web-sivuille (kyseessähän on siis kavalan mainostrendikkäästi sanottuna PUHELIN_MYYNTI). Vasta viimeiseksi - kellonviisarin hapuillessa kolmea, saan asianmukaiset dokumentit auki koneen näytölle, ja ryhdyn täyttämään ruutua kirjaimilla. Ensimmäinen tekstirivi rakentuu vaivalloisesti silloin, kun pitääkin jo lopettaa. Kello viisaa neljää, ja työpäivä on kärsitty. En sen enempää leimaa magneettikorttia kuin raottele työpaikkani porttiakaan.

Yhtä tylsää ja epämielekästä paskaduunia en ole hetkeen joutunut tekemään. Työnteosta puhuessani haluan nimenomaisesti käyttää verbiä joutua, sillä oman työni mielettömyyttä määrittelee paljolti yleinen muoti-ilmiö pitää turhankin työn tekoa välttämättömänä ja tarpeellisena.

Minulla on liikkuva työaika, mutta olen järjestänyt sen tylsästi ja trendittömästi muiden ihmisten päivärytmin mukaan. Vapaa-aika ei ole vapaata, jos sen joutuu viettämään yksin. Ihmettelen niitä, jotka kykenevät nauttimaan täysipainoisesti työttömästä ja opiskeluttomasta elämästä.

Jaa mitäkö teen työkseni? -En mitään. Olen kai jonkinsortin kotiäiti, joka työskentelee mielikuvissaan – ulkopuolisten silmiin kuitenkin työttömältä näyttäen. Pakottava aikaansaamisen tarve tekee minusta rahtikultin, joka palkkiota tavoitellen matkii itselleen käsittämätöntä toimintaa. Tavoittelen aikaansaamisen tunnetta täyttämällä päiväni aikatauluilla, järjestelemällä tehtäviä itselleni - aivan kuten töissä tai koulussa. En kuitenkaan osaa sanoa, miksi työssäkäyminen tekisi olostani tyytyväisen. Virallisesti en ole mikään. Sosiaalipumminkin arvonimi kuulostaisi loistokkaalta pelkän ______ rinnalla, tukia vaan en saa.

Mielekkään opiskelupaikan ja työn puute on jokapäiväinen huolenaiheeni. En lopulta tee päivisin mitään, ja saavuttamattomuus saa oloni tuntumaan pysähtyneeksi. Vaikka tiedän, että parempaa on tiedossa, tuntuu ettei odotus pääty koskaan.

Löytyy tilanteestani hyviäkin puolia: päivätyöttömän ajankäytöllinen autonomisuus on vapaus, jonka moni haluaisi. Oikeastaan mitään suurempaa lahjaa en voisi itselleni suurimmissakaan kuvitelmissani toivoa.

Silti en tätä lahjaa ottanut mielelläni vastaan.

HANKKIKAA PAREMPIA HUUMEITA

Kinkkuviipaleet tirisivät rasvassa yhtä lailla, kuin päässäni tirisi päästä maistamaan tuota houkutusta. Nälän vääristämä himoni oli pääsemässä valloilleen, vaikka olisihan minulla ollut kaikin puolin parempaakin ruokaa - ja jääkaapissa olutta, yrttiä huoneen hyllyssä. Ruokakermaa pannulle lorautellessani huomasin, millaiseen rikokseen olin syyllistymässä. Ja kuka on uhri?

Kautta lähihistorian on päihteiden- – ja eritoten huumeidenkäyttöä yritetty vähentää yhteiskunnassamme. Niin raittiusliike, presidentti Nixon, kuin terveystiedonopettajani Sari ovat yhtä mieltä siitä, että päihteily on väärin ja pahasta. Vielä kymmenisen vuotta sitten päihteidenkäytön haittapuolia liioiteltiin ja vääristeltiin osana kasvatusta (sitä se on suurimmilta osin yhä nykyäänkin), niin kouluissa kuin kotonakin. Kansan harrasta ja hyväuskoista auraa kynnettiin suojaan demonihuumeiden haitoilta ylhäältä sanellun käskyn mukaisesti, propagandakoneiston ohjaksilla ajaen. Vasta lähivuosina on tajuttu, ettei ihminen usko mitä tahansa, ja on hiljalleen siirrytty faktapohjaiseen valistukseen – pyrkimyksenä lisätä tietoutta. Alkossa jaetaan lappusia, jotka tiedottavat alkoholismista. Tupakka-askin kyljestä paistaa varoitustarra. Subutex-annosta fiksatessaan käyttäjä tietää, mihin on syyllistymässä: mitä riskejä ottaa ja mitä haittoja niistä saattaa seurata. Valtion toimeenpanema varjelu ja ohjastus vaan ei päde kuin osaan päihteistä: myös toista juustonaksua hamutessaan olisi syytä tietää ja pitää mielessä, mihin suuntaan haluaa oman elämänsä kulkevan. Edellinen näyttäisi monelta unohtuvan.

Palataanpas kinkkupastan ääreen. Haarukka losahtaa suuhuni ja kermaporsainen fusilli-makaroni muljuilee alas kurkusta, olo on kaikkea muuta kuin surkuisa. Kun olin kumonnut lautasellisen toisen perään puhdasta hedonismia suuhuni, huomasin, ettei tässä nyt niin hyvin käynytkään. Tuntui painavammalta, raskaalta ja rasvaiselta, olinhan noihin tuntomerkkeihin istuvaa ruokaa syönytkin. Sitä on mitä syö, sanotaan - ja läskiä vituttaa. En pitänyt olotilastani enkä siitä, että taas tunnin päästä vatsa vaati täytettä, ja loppukin jäljelle jäänyt pasta kului tämän tarpeen tyydyttämiseen. Paskaa douppia, sanon minä.

Vastaan ensimmäisen kappaleen kysymykseen: rikoksen syyllinen ja uhri olen minä itse. Onneksi en kuitenkaan syyllistynyt törkeään ylensyöpöttelyyn, vaikka vahvemman rikosnimikkeen rajaa hivottiinkin. Tuomio jäi matalammalle asteelle – pelkällä käyttörikoksella selvittiin.

Törkeä ylensyöpöttelyrikos on kyseessä seuraavissa tapauksissa:

• rikoksen kohteena on erittäin vaarallinen ruoka-aine tai suuri määrä ruoka-ainetta,
• tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä,
• rikoksentekijä toimii sellaisen rikoksen laajamittaiseen tekemiseen erityisesti järjestäytyneen ryhmän jäsenenä,
• aiheutetaan usealle ihmiselle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, tai
• levitetään ruoka-ainetta alaikäisille tai muuten häikäilemättömällä tavalla
  

Mässäilyni ei toistaiseksi aiheuttanut suuria terveydellisiä haittoja, toisaalta ei herkuttelustani sen erityisempiä oloja irronnutkaan, voih! Jos olisin päihdehakuisempi ja sitä kautta syömisestä enemmän innostunut, minut saattaisi kohdata fyysisten sekä psyykkisten ongelmien vyyhti: "lihavuus voi aiheuttaa esimerkiksi nivelvikoja, selkävaivoja, sydän- ja verisuonisairauksia, kohonnutta verenpainetta ja aikuistyypin diabetesta. Liika ylipaino voi aiheuttaa sydänkohtauksen". Ihranotkuissa sammaltaessa voivat myös "erilaiset kaatumiset aiheuttaa kehoon suurempia vammoja". Psyykkiseen päästään, kun mietitään, miten monet ihmiset ylipainoisen ulkonäköön suhtautuvat, ja mitä se tekee hänen itsetunnolleen. Entäpä taloustilanteelleen, kun työhaastattelussa laeista piittaamatta valitaankin solakkarunkoisempi kahvinkeittäjä? Myös kansanterveydellisenä ongelmana ruuan päihdekäyttö jyrää alkoholin yli: joka viides suomalainen on lihava, kun taas alkoholistien osa väestöstä on arviolta noin 4-6%. Haluaisinkin siis heittää propsit laihoille nisteille (ja alkoholisteille, jotka laskisin samaan kategoriaan), jotka ovat osanneet valita terveellisemmän vaihtoehdon.

Joku voisi ehdottaa, että kielletään kaikki huu... ruuat?

Mutta onhan lihavuus sentään sairaus, joku saattaisi väittää. En kommentoi, mutta ihmettelen silti, miksei muita päihdeongelmaisia pidetä sairaina? Annetaan narkkien ja pultsareiden hukkua ongelmiinsa, itsehän niitä ovat halunneet!

Eikä ruokaan nistahtaminen ole vain itse lihavan oma asia. Pahuus lymyää usein paikoissa, joissa sitä ei odota; tällä kertaa ruoka-huumeen elinkaaren alkupäässä – tuotantovaiheessa, ennen kuin käyttöannos päätyy suuhun. Ruokateollisuus kuuluu suurimpiin globaalin rikollisuuden alalajeihin, joka rikkoo valtioiden rajat ja lait. HK Ruokatalojen ja John West -tonnikalapurkittamoiden rinnalla laiton huumekauppakin kalpenee, jopa meksikolainen mafiaparoni alistuu rehellisesti sanomaan, että "tuohan on väärin". Lihateollisuus riistää elinoikeuden miljoonilta erilaisilta yksilöiltä, omanlaisilta persoonilta joka päivä, siinä missä ruokamainonta syyllistyy ihmismielten manipulointiin, ja afrikkalaispaimentolaisten juomavesi kuluu maustekasvien viljelyyn. Ruokateollisuudesta moni joutuu kärsimään – ei vain syöjä ja ostaja, joka omilla kulutusvalinnoillansa ylläpitää tätä rikollisuutta. Sitä kautta ruoka-huumeen käyttäjä aiheuttaa silminnäkemätöntä tuskaa ja harmia myös muille kuin itselleen.

Erityisen falskilta kalsakahtaa ajatus siitä, että toisilla ruokaa on ja toisilla ei. Viimekädessä ruoka on vain ihmiselimistön polttoainetta, hevosen kauraa. Välttämätöntä edes jonkinlaisen terveyden säilyttämiseksi. Vaikuttaa epäinhimilliseltä, uskomattomalta välinpitämättömyydeltä - jopa sairaalta perversiolta, että joku kykenee, ja tiedostaen antaa halujensa ohjailla itseään oman henkilökohtaisen nautintonsa tavoitteluun aineesta, joka toiselle on vain hengissäpysymisen välttämättömyys. Kuinka ihminen – josta empaattisuus ja taito samaistua tovereihinsa tekevät ainutlaatuisen, edes kykenee tämänlaiseen käytökseen?