Lokakuu 2011

Herätyskellon ääneen täytyy olla kätketty jotain fyysikan lakien yli kurottavaa - se on enemmän kuin tavallinen ääniaalto. Ei riitä, että piipitys jäisi vain pelkkään korvaan mellastamaan ja riehumaan, vaan se viiltää läpi koko kehon – joka aamu sattuu. Välillä onnistun matrixmaisesti hujahtamaan pois alta ääniluodin, ja säikkynä herään jo ennen kohtalonhetkeä. Ylösnousemisen pelkoon on kaiken lisäksi pahasti ehdollistunut: kellonäänen kuuleminen tekee olon tukalaksi niin nukkuessa kuin valveillakin, oli tilanne mikä pahansa. Joka päivä toistuva tuska saa minut lähes vakuuttumaan siitä, että elämän perusluonne olisikin viimekädessä negatiivinen ja julma.

Aamubussissa naamat ovat ankeita, oikeastaan kukaan ei hymyile. Vasta kuluneen syksyn aikana olen päässyt näkemään sen - ensimmäistä kertaa. Aiemmin yleinen apatiatila on peittynyt omani alle ja jäänyt minulta huomaamatta. Niin varmasti tämän aamun 132:n surkunaamoiltakin. Ainut yläväärään vääntynyt suu, jonka näen, valahtelee sekin alakanttiin, minkä arvioivalta pelonsekaiselta virnistykseltään ehtii. Suun omistaa vastentahtoisesti eläköitymätön mummo. Vaikka ilmassa leijailee väsynyt tuskaisuuden ilmapiiri, bussi on silti eräänlainen turvapaikka ortodoksisen vaihtoehdottoman elämäntien kulkijoille. Lämmin ja virikkeetön – ajasta pysähtynyt karsina lampaille, jotka eivät tykkää ruohosta.

Piritorilla on ihan herättävän aamubussin kylmä – kiroilen, kun vituttaa. Varpaat uivat soijamaitoa muistuttavan sukkamehun harmaannuttaneessa sadevedessä, kengät tuntuvat märiltä kuivinakin. Yleensä kun niissä on hole pohjassa aina syksyisin, josta vesi tunkee läpi. Survon solmuiset kuulokkeet korviini, ja muistelen lomaa, jota ei ole koskaan. Viikonloppua odotan vastaavalla hingulla kuin kapteeni-deeku Sörkän Alkon aukeamista. On niin toivoton olo, etten jaksa edes suunnitella tulevan työpäiväni aikataulua.

Sisälle päästyäni tekisi mieli repiä atopiakutisevat vaatteet pois. Haaveilen viattoman valkoisesta sängystä, johon uppoutua hukuttamaan aikaa. Nukkumisen sijasta suuntaan hakemaan konsentroitua kahvia: kofeiinitabletilla doussaan väsymykseni pois.

Tänään työnkuvaukseni käsittää kronologisessa järjestyksessä astioiden tiskausta ja työpuheluiden soittelua, kirjoitellakin pitäisi jossain välissä. Sivussa selaan työvoimatoimiston sivuja paremman työpaikan toivossa, vaikka turhaan etsiminen saakin minut aina pettymään. Motivaation oksentaa ulos, kun kerta toisensa jälkeen päätyy ”voicemarketting”-kusetuslafkojen ällöttävän aniliininpunaisille web-sivuille (kyseessähän on siis kavalan mainostrendikkäästi sanottuna PUHELIN_MYYNTI). Vasta viimeiseksi - kellonviisarin hapuillessa kolmea, saan asianmukaiset dokumentit auki koneen näytölle, ja ryhdyn täyttämään ruutua kirjaimilla. Ensimmäinen tekstirivi rakentuu vaivalloisesti silloin, kun pitääkin jo lopettaa. Kello viisaa neljää, ja työpäivä on kärsitty. En sen enempää leimaa magneettikorttia kuin raottele työpaikkani porttiakaan.

Yhtä tylsää ja epämielekästä paskaduunia en ole hetkeen joutunut tekemään. Työnteosta puhuessani haluan nimenomaisesti käyttää verbiä joutua, sillä oman työni mielettömyyttä määrittelee paljolti yleinen muoti-ilmiö pitää turhankin työn tekoa välttämättömänä ja tarpeellisena.

Minulla on liikkuva työaika, mutta olen järjestänyt sen tylsästi ja trendittömästi muiden ihmisten päivärytmin mukaan. Vapaa-aika ei ole vapaata, jos sen joutuu viettämään yksin. Ihmettelen niitä, jotka kykenevät nauttimaan täysipainoisesti työttömästä ja opiskeluttomasta elämästä.

Jaa mitäkö teen työkseni? -En mitään. Olen kai jonkinsortin kotiäiti, joka työskentelee mielikuvissaan – ulkopuolisten silmiin kuitenkin työttömältä näyttäen. Pakottava aikaansaamisen tarve tekee minusta rahtikultin, joka palkkiota tavoitellen matkii itselleen käsittämätöntä toimintaa. Tavoittelen aikaansaamisen tunnetta täyttämällä päiväni aikatauluilla, järjestelemällä tehtäviä itselleni - aivan kuten töissä tai koulussa. En kuitenkaan osaa sanoa, miksi työssäkäyminen tekisi olostani tyytyväisen. Virallisesti en ole mikään. Sosiaalipumminkin arvonimi kuulostaisi loistokkaalta pelkän ______ rinnalla, tukia vaan en saa.

Mielekkään opiskelupaikan ja työn puute on jokapäiväinen huolenaiheeni. En lopulta tee päivisin mitään, ja saavuttamattomuus saa oloni tuntumaan pysähtyneeksi. Vaikka tiedän, että parempaa on tiedossa, tuntuu ettei odotus pääty koskaan.

Löytyy tilanteestani hyviäkin puolia: päivätyöttömän ajankäytöllinen autonomisuus on vapaus, jonka moni haluaisi. Oikeastaan mitään suurempaa lahjaa en voisi itselleni suurimmissakaan kuvitelmissani toivoa.

Silti en tätä lahjaa ottanut mielelläni vastaan.